Oksennus




Tästä piti tulla jotaki semmosta kehittävää. Ja ehkä varmaan tuleeki sitten joskus ajan saatossa. Sitten ko kattelee näitä vuosien päästä. Että mistä alotettiin ja mihin on tultu.


Tänään oli taas SEMMOSET PILEET.


Taino vähän tuntuu siltä että ne on yleensä semmosia. Mie en tiiä, vaan tiiänpä. Ei vaan oo sitä viilistä. Tuosa naapurisa assuu semmonen heppu jonka kanssa en tuu toimeen yhtään. Oon miettiny että mikä siinä mättää. Se jätkä jaksaa kirjottaa koulutehtäviä aamusta iltaan ja herätä aamulla aikasemminko kukkaan muu. Mutta ei kuitenkaan pärjää meikää yhtään paremmin koulusa. Mutta ainaki ekojen reenien perusteela laskee rumalla (oikeasti) tyylillään lujempaa ko mie.

(kirjotin tämän myöhemmin ko tuon alemman tekstin niin hypäkkää sinne ja tulkaa takasin. Niin tiiän mikä siinä mättää. Se jätkä tekee kaikkea semmosta mitä oisin ite joskus halunnu tehä. Taino ehken mie mutta isä. Se sannoo että kovimmat jätkät nousee aamulla ekana sängystä ja lähtee töihin. Ja mie oon aina sanonu että voi niitä tehä asioita erillä lailla ja menestyä. Mutta onko se sitten niin oikeasti? Itekkö en vielä ole mittään saanu aikaan. Merkinkummaa että tuommoset asenteet vaikuttaa meikään niin paljon. En ois ikinä uskonu. Mutta nykyään tiiän että kyllä ne kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikkeen löytyy syy ko kattoo vaan tarpeeksi syväle itteensä. Tää tulee toisen huikan jälkeen. Harvemmin meikää ärsyttää joku ihminen nuin paljoa mitä tuo. Mitenkä sitä pitäis suhtautua. Yleensä jos tuommosia ihmisiä tulee vastaan niin oon vaan lyöny liinat kiinni enkä ole pitäny mitään yhteyttä. Mutta nyt kun semmone asuu seinäin toisela puolela niin mitäs sitten?)

Otan hörpyn kaljasta. Corona on hyvää.


Ja oon vähän tipsy niinkö sanotaan täälä ameriikasa. Jos oisin kännissä niin en varmaan vois kirjottaa yhtään mitään. Mutta nyt on semmonen kiva fiilis että voi kirjotella mitä sylki suuhun tuo. Vähän niinkö nakkikiskan jonosa ko pittää kertoa elämänohjeita jollekki. Te, minun suhteellisen pieni lukijakuntani, tiedätte varmasti että mulla on tapana kertoa näitä elämänohjeita joskus joillekki. Sanoa mitä mieleen tulee. Oon monasti ihmetelly miksen oo ikinä saanu turpaan. Ois kyllä pitäny. Mutta ei ikinä.

Oon myös monesti ihmetelly minkä vuoksi meikälä on semmosia ystäviä joille voin kertoa kaikki mitä mieleen tulee

 (Elastinen&Timo pieni huijaus-Sinä. Albumilta E.T.T.E, kuunnelkaa).

Taino,

                en oo hirveän tarkasti aina valinnu kelle kerron omista fiiliksistä (ainoastaan tosiystävät kuuntelee/kommentoi). Aina ne on pitäny jollekki sanoa. JA varsinki jos oon hieman humalassa niin tulee avauduttua omista tunnontuskista vieläki enemmän. Ja se on aina helpottanu. Kotona opetettiin että pitää aina pystyä puhumaan kaikesta mikä mieltä painaa. Ja oon ihan perkeleen tyytyväinen siihen. Emmie tiiä miten sen ottasin jos ois jotenki toistenpäin opetettu. Joskus itkettää,

               "ja kyllä sen siinä vaiheessa viimestään iskee
                                      ko aikuset miehet aikuisten oikeesti itkee". 


       ja silti mulla on semmosia ihmisiä joille voin kertoa kaiken. Ja en oo välttämättä pitäny yhteyttä ees kaikkiin niin paljon ko ois tarttenu. Varsinki semmoseen jätkään jonka kanssa olin samala luokala koko yläasteen. Mutta on niitä monia muitaki. Te varmasti tiiätte kenestä mie puhun. Ja oon perkeleen ilonen.

Mutta täälä ko on niin se ei ookkaan aivan niin heleppoa. Ei voi mennä oksentaan kaikkia ajatuksia kaikile ja sekös meikäläisen pientä pääntä pyörittää ko myrsky tuuliviiriä. Ko se mennee minne sattuu eikä oikein tiiä että kuinka nopiasti pitäis pyöriä.

Mulla piti tehä tästä semmonen yleiskatsaus omaan elämään ja ajatuksiin mitä herää ko oon toisella puolela maapalloa enkä sielä missä tykkään olla. En sano vielä että tämä ois ollu huono ratkasu. Mutta ihmiselle joka on viettäny koko teini-ikänsä tien päällä tämä on ehkä tarpeeksi. Kuinka paljon mie arvostan sitä että saan täältä semmoset paperit misä lukkee että University of Alaska Anchorage? Tai kuinka paljon sitä arvostaa ne jokka niitä lukee?

Otan uuen huikan coronasta ja mietin uuelleen.


Niin, sanoin tuosa jossaki postissani että puhuisin koti-ikävästä. No tämä on nyt semmonen. Joku viksu sano mulle joskus että "kyllä kotona on ihmisen hyvä olla." Ei se ollu väärässä. Minkä nyt kukanenki kodikseen kutsuu, mutta kyllä mie piän semmosta paikkaa semmosena missä ihmisen on hyvä olla. Paikka missä tuntee olevansa kotona. Rutiineja. Ja semmosta mistä ittesä hyväksytään semmosena ko on ja semmosena missä pystyy toteuttaan itteään. Ainahan nuo ei kule käsi käessä, mutta sen takia voi aina ettiä itteään. Ja kyllä mie oon varmaan oman osuuteni siitä ettinnästä saanu. Mutta ko en oo varma. HAHA. Ja sehän tässä elämäsä onki niin mukavaa ko ei ikinä tiiä mitä seuraavan oven takana odottaa. Sain nimittäin tarjouksen muuttaa pohjoismaalaisten kanssa samaan kämppään. Samalla selviäis ongelma tuosta naapuristakin. Mutta aika monta mutkaa matkassa. Ja pakko myöntää, että onko niitten toisten ajatukset täysin epäitsekkäitä vai haluaako ne vaan yhen tyypin lissää jakamaan kustannuksia.

 (puhuin siis asiasta jo niitten kanssa n. 2kk takaperin)


Nyt pitäis keksiä joku kuva tähän mutta en kyllä tiiä ollenkaan että minkälainen. Jep, keksimpäs. Niin se meikälä mennee. Ko kirjottaa niin ajatuksia tulvahtelee mieleen. Tästä ois voinu tulla semmonen blogi missä oisin kirjottanu kaikesta mitä täälä tapahtuu, semmosina pintapuolisina raapasuina. Hauskaa ja hassua. Mutta mie en vaan ole semmonen. Siksi tämä on tämmönen. Ja niinkö kirjotin joskus aikasemmin, tämä on blogi mulle itele. Aattelin kirjottaa tään vaan sen takia että tuhannen vierailian rajapyykki saavutettiin. Ja tiiän etten oo ite tätä kattonu niin monesti. Heittäkää kommentteja. Mie piän keskusteluista.

N

 Takasin puihin veljet






Ihimiset on ahneita luonnostaan. Pittää olla, jos meinaa selevitä täsä maailmasa josa kaikki hakkee ommaa etuaan. Kait se on jotaki evoluution tulosta. Savannilla piti olla muita nokkelampi/vahvempi/viksumpi/nopiampi jos meinas ettei tuu syödyksi. Ja se homma alkaa nykypäivänä jo lastentarhasa/koulusa. Jos et oo suosittu, et pääse leikkeihin mukkaan. Jos oot huono, tuut aina valituksi viimisenä liikuntatunneilla. Ja jos oot sosiaalisilta taidoltasi hieman kömpelö niin ohan se varma että saat pelata Magic-korteilla välitunneila. Ja niitä jokka on heikompia syrjitään aina ja niin se tullee menemään. Kaikki tahtoo päivänpäätteeksi olla ykköspallilla heiluttamasa jonkunäköstä pystiä. Olkoot se sitten setelitukko tai maailmankauneinkomein-palkinto. Niin son ollu ja tulee varmaan aina olemaan.

Tai emminä tiiä. Voishan se olla toisinki. Luin tuosa jonku tutkimuksen että maailman onnellisimmat ihmiset asuu Bangladeshissa, yhessä maailman köyhimmistä maista. Tukee 6-vuotiaan pikkupojan ajatuksia siitä että inkkarit oli siistejä tyyppejä. Niillä oli kait kaikkea mitä ne halus. Ainaki meikäläisen rajottuneen käsityksen mukaan ne ei raiskannu maata niinkö me tehhään nykyään. Niillä oli myös tuo väestönkasvu hallusa ja muutenki se niitten elämä vaikutti/vaikuttaa aika "oikealta". Tai semmoselta niinkö mejän pitäis täälä toimia. Sama kuusvuotias pikkupoika aatteli että pahinta mitä maailmassa on ikinä tapahtunu oli se ko eurooppalaiset lähti amerikkaan. Jotenki semmonen viilis vieläki että maailma ois parempi paikka jos sitä ei ois koskaan tapahtunu.


Vähän itteäni kauhistutti ko aloin aatteleen ommaa elämää ja sitä minkälaiseen pyörään tämä orava on hyppäämäsä. Pittää suoriutua ja tehä tulosta. Koko ajan. Aika ristiriitaset tunteet, vieläki.

Vaikeahan tuo on alkaa 22-vuotiaalla kääntämään ihmisten asenteita sen suhteen miten elämää pitäis elää. En oo aivan satavarma edes siitä mitä sitä pitäis itellä saaha siitä hyvästä. Tuosa se ongelman ydin piileekin. Pitää aina saaha jotaki vastineeksi siitä mitä tekee.


                                                     


                                                                PROFIT!



Ja ketä kiinnostaa orpo pikkupoika Pakistanissa jolla ei oo ruokaa eikä kotia? Tai miksi sen pitäis edes kiinnostaa? Kuka nyt ois valmis antamaan omistaan jos se hankaloittaa omaa elämää. Kuitenki tuommosen ajatusmallin levittäminen tois paljon hyvää. Pitääpä kokeilla miltä se tuntuu ko antaa omistaan. Pitää kokeilla jotaki muuta ko hyväntekeväisyysjärjestöjä. Tuntuupi että sillä ei saavuta sitä mitä sillä tarkotetaan. Liian paljon rahaa menee kaikkeen muuhun ko ite tarkotukseen. Pitänee pystyä luopumaan jostaki jonka kokee itelle tärkeäksi. Aika harva on semmoseen valmis. En tiiä oonko itekkään. Ja pittää lähteä täysin epäitsekkäistä syistä. Ei silleen että koittaa saaha fengshuit kuntoon tahi jotaki muuta. Pitänee miettiä että mitä se semmonen vois olla. Kattoa että minkälaisen kokemuksen siitä saa. Vähänhän tämä kuulostaa siltä pylväspyhimyksen tarinalta. Enkä mie semmosta aio. Mutta jotaki pientä näin alkuun kuitenki. Pitää kirjata fiilikset ylös ko saan tämän tehtyä.

Muutenki ko kattoo tätä mihin maailma on menosa niin jotenki hirvittää. En oo vielä aivan satavarma että tahonko jälkikasvuni semmoseen paikkaan missä ei oo puhasta luontoa tai mahollisuutta puhtaaseen juomaveteen. Sanotaan että seuraava suuri ongelma tulee olemaan tuon kysymyksen ratkasu. Jonkunäköset rajat ne on pystyttävä pistämään ettei homma lähe ihan lapasesta. Ei se ihan hatusta temmattu lausahdus ole ko sanotaan että on lottovoitto syntyä Suomeen vaikkei Paleface sitä aivan täysin allekirjotakkaan. Hyvä levy muuten se uusin. Kannataapi perehtyä.



Tämmösiä moneen kertaan kulutettuja ajatuksiahan nämä on. Mutta tulipa niitä iteläki mietittyä, ei siitä varmaan ainakaan haittaakaan ole. Oikeastaan sain koko ajatuksen semmosesta foorumiketjusta missä nettiyhteisö autto yhen kodittoman/työttömän pokerinpelaajan nousemaan jaloilleen. Se teki kolmea eri työtä ja sillä oli yliopistotutkinto, muttei kattoa pään päällä. Syntyminen väärään perheeseen ja vähän paskoja valintoja ja se oli uppoamasa kaulaa myöten suonsilmään. Mutta siisteintä siinä oli se ettei se heittäny lusikkaa nurkkaan. Näki kuitenki maailman hyvänä paikkana ja usko siihen että ihmiset on loppujenlopuksi hyviä. Ja se että ne ihmiset oli valmiita auttamaan sitä kaveria sieltä suosta. Tuommoset ihmiset tekee maailmasta pala palalta paremman paikan. Ongelmahan taitaa vaan olla siinä että maailmasa on aika monta muutaki polkemassa sitä samaa suota. Mutta entä jos jokainen meistä vähän parempiosasista ois valmis antaan pienen osan omastaan poies, oisko sillä merkitystä?

Pata tässä kuitenki kattilaa soimaa. Ite ku en ole koskaan mihinkään ikinä antanu. No ehkä jotaki joulupata-keräyksiä on tullu tuettua muutamalla kolikolla tjsp, mutta ei mitenkään merkittävästi. Mutta kyllä mie oon sitä mieltä että pitää pystyä ekana ottaan muutama askel taaksepäin että voidaan ottaa yks eteen. Apinasta ihmiseksi, ihmisestä apinaksi.

Tai sitten voi aina aatella niinkö Tyler Durden Fightclubissa.




"It's only after we've lost everything that we're free to do anything."




Alea iacta est.

N

Valaistus

Ehkä. Tai no nyt ainakin tällähetkellä, mutta ei voi olla varma tästä suhteellisen epämääräsestä persoonastani johtuen kuinka pitkä. Meikä on aina ollu perkeleen huono pyytämään mitään keneltäkään. Suurimpana syynä varmaan se, että oon mediaseksikkäästi ilmaistuna "semisti" liian herkkä/empaattinen. Jotenki tuntuu vaikealta pyytää keneltäkään apua semmosissa asioissa jotka on puhtaasti epäitsekkäistä syistä johtuvia. Tai toisaalta myös puolustaan omia oikeuksia. Ehkä oon saanu kaikki liian helposti tähän mennessä? Tulee semmonen perkeleen vaivautunu olo ko aattelee että toiselle tulee sitä kuuluista mielipahaa tjsp.

 Eräs edesmennyt suuri mies kerran sano mulle että "Perkele, ookkohan sie liian viksu näihin urheiluhommiin?", ko kyseenalastin asioita ja mietiskelin mikä oli asian pohjimmainen syy ja minkänäköset tekijät johtaa tämmösiin tekijöihin. Se oli varmaan oikeassa siinä. Tarkotti siis että aattelen liikaa, ei sovi tekijämiehille semmonen.

Aina on tullu kelailtua kaikkia asioita liian paljon ja se on osaltaan helpottanu joissain asioissa, mutta toisaalta myös vaikeuttanu omaa elämää.

Eilen, jopa muutosta tähän. Kun lähin tänne reissuun mulle luvattiin kuut taivaalta. Totuus oliki sitte toinen, niinkö se nyt yleensä aina on. Hyväuskosia kusetetaan aina, meh. Mutta sitten otinki itteä niskasta kiinni, vähän niinkö taloudellisten pakotteiden edessä. KAHTEEN OTTEESEEN saman päivän aikana. Ja perkele, niin siinä vaan kävi että sain mitä vaadin. Tavallisesti oisin varmaan vaan tyytyny kohtalooni ja antanu asian olla, maksanu laskut ja kiroillu että "perkele, ko oisit ollu mies ja ottanu härkää sarvista niin asia ois hoitunu". Mutta nyt otin.


MAKSIFIILIKSET


Ja normaalisti ollu kyse pienistä asioista, muttei vaan oo kehannu/jaksanu/halunnu aiheuttaa mielipahaa. Tai niin oon aatellu. Tuskin oikeasti ois mitään suurempia hankaluuksia tuottanu mutta ei oo vaan pystyny. Ja suurimmaksi osaksi johtanu siihen että on joutunu tyytymään vähempään ko mitä ois voinu saaha ja sitte kiukutellu ko kolmevuotias ko se kuulusa tikkari vii'ään suusta.

Ja lähempä muuten myös lasketteluretkelle. Tuo hyvät buustit yleisesti vallitsevaan suhteellisen neutraaliin olotilaani. Aika siistiä oikeastaan. Mitä lie vielä tapahtuukaan. Jamaikalaista lauluntekijää mukaillen,

Keep 'em good vibes on.


Katotaan kauanko tää lamppu jaksaa pirttiä valaista. Onneksi oon siirtyny energialamppuihin.

(edit. Niille jokka ei tunnista niin tuo Pikku Apulainen on meikän suuren idolin Don Rosan käsialaa. Suosittelen lämpimästi ainaki Roope Ankan Elämä ja Teot jos et oo vielä lukenu.)

N