St. Patrick's Day


Olo on ko kääpiöllä jättiläisten keskellä ko istun viettämässä iltaa koripalloilijoiden keskuudessa. Näyttää olevan 17. maaliskuuta tänä vuonna. Ihmehomma ko kaikki tässä maassa juhlistaa irlantilaisia pukeutumalla vihreisiin ja juomalla, noh ainakin kunnioittavat irlantilaista kansanperinettä, ittensä onnesta soikeaksi. Itse en taida moiseen erehtyä, täytyy myöntää akateemisen nihilistin tavoin, että on mielestäni vähintäänkin kyseenalaista juhlistaa Irlantilaisen Pyhimyksen juhlapäivää pukeutumalla vihreisiin.

Eli en laita vihreää paitaa eli en ole juhlimassa pyhimyksenpäivää eli voin sallia itselleni muutaman virkistävän oluen, get it, ge it?


Oon myös alkanu käveleen mikä on erittäin hieno tunne taas pitkästä aikaa. Eikä satu enään pahastikaan.

Ei mulla muuta,

Kivaa Patrickin päivää vaan kaikille, välttäkää vihreitä pieniä miehiä.

N

Päiväni murmelina








Revittelin tänään oikein kunnolla otsikon mukaisesti. Heräsin aamulla aikaisin kymmeneltä ja aikani vitkuteltuani sain suuridean kammeta itseni sängystä suoraan aamupalantekoon. Kannoin kekooni munakasta, pekonia ja tietenkin paahtoleipää. Suun kostukkeena käytin orgaanista omenamehua joka on kuin kaunis melodia herkille makuhermoilleni. Taivaallista! Kun olin ravinnut fyysistä että henkistä kehoani tunnin mittaisella HIMYM-sessiolla olin valmis ottamaan härkää sarvista. Painuin siis oikopäätä alakertaan kertaamaan retkelleni tarvittavia välineitä. Oli pipoa, vanttuita, kalsareita, toppahousuja ja voipojat vaikka summitä. Kamat kasaan ja hyppäsin autoon.

Onnesta soikeana katselin ikkunasta vilistäviä maisemia ja mieleeni juolahti isäni lanseeraama lausahdus "laitahan turvavyöt kiinni niin näet miten maisemat vaihtuu". Puristin penkistäni valkoisin rystysin samalla kun mahassani tapahtui kuuban ohjuskriisin kaltainen myllerrys. En meinannut pysyä harmaissa lökäpöksyhousuissani sisällä kun näin suuren iloisen kyltin joka sanoi suurilla ystävällisillä kirjaimille minulle;



                                          " Alaska zoo"




Voihan vanhat amigan videopelit! Olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja pamautin suorilta päin maailman mahtavimpaan ja varmaan myöskin vanhimpaa eläinexhibitioniin. Eikä siinä vielä kaikki! Jummijammi, saatiin ihan oma opas kierrättämään pitkin eläintarhaa.

Ensiksikin, on mainittava eräs seikka. Kaikki mitä ootte kuulleet/nähneet/luulleet jääkarhuista (joita hieman bimbohko joukkuekaverini suloisesti norjan aksentillaan kutsui pussycateiksi) on valetta. Puppua, kusetusta tai palturia. Kuvitelkaa mieleenne tabularasa ja alkakaa piirtämään uutta kuvaa tästä suloisesta karvapallosta sillä tämä tulee räjäyttämään päänne:

Ne on aivan saatanan isoja! Meidät vietiin tuijottamaan paholaista silmään. Erittäin lähelle. Kun tämä tundrien kuningas tallusteli viereeni häkin viereen, katsoin noin viidenkymmenen sentin päässä tätä valkoista kuolemaa silmästä silmään. Voitko ite sanoa että oot tuijottanu jääkarhua silmästä silmään nuin läheltä ja säilyny hengissä? I doubt that. Oon siis aika kova jätkä. Ja olin vielä loukkaantunut ja kävelin kepeillä.

Jääkarhut 0 - Kuningas Nikke 1

Lainaan tähän suurta idoliniani ja henkisen pääomani messiasta Juha Vuorista:


                                         "mulle ei vittuilla!"



Jännittävä matkamme jatkui vuokseni hitaasti ja vaivalloisesti. Pääni ei ollut vielä selvinnyt tästä myllerryksestä, jonka se oli kohdannut. Seuraavana viihdytimme itseämme katsomalla ilmeisesti vesikauhusta kärsivää ahmaa, joka pikkulintujen puheiden juoksee 14 mailia häkkiä ympäri päivittäin. Mielestäni kyseisestä sairaasta käyttäytymisestä kärsivästä yksilöstä ei voida tehdä kuin edellämainitun kaltainen johtopäätös. Sitten siinä oli harakkaa/kettua/ilvestä/jakkia/laamaa/kojoottia ja kaikenmaailman muuta huuhaaelukkaa. Ja yksi hirvi. Tämän kituuttelun jälkeen lähdettiin tapaamaan koirien esi-isiä. No ne oli kyllä aika vekkuleita, mutta taas Aivan saatanan isoja, niin että en ihmettele jos niistä ei Mustin kaltaista siistiä sisäkoiraa saada edes koulutettua.

Sushukkien jälkeen alkoi pienessä päässäni rummut pärisemään, torvet soittamaan ja kaikennäköiset kiiltävät pienet lappuset lentämään, kun kuulin minne matkamme seuraavaksi jatkui. Nimittäin katsomaan näitä!

Ihkaoikeita amurintiggereitä! Aika siistiä vai mitä. Suuret juhlalliset fanfaarit vaihtuivat kuitenkin hyvinkin nopeasti väsyneisiin pörähdyksiin ja sammuneeseen juhlaväkeen, kun minulle kerrottiin että arvon tiggerpariskunta oli päättänyt käydä hyvinansaitulle ruokalevolle asuinsijoijensa uumeniin. Pikkunen takaisku. Koko huolella suunniteltu retkeni murmeleiden maassa rapistui silmieni edessä.

En kuitenkaan sortunut heikon soturin tavoin vaan jatkoin matkaani leuka pystyssä ja rinta rottingilla. Sieluuni kyllä koski, mutten näyttänyt tätä henkisen minäni epäonnistumista ulospäin. Matkamme jatkui nimittäin katsomaan erästä maailman vähiten tunnettua luontokappaletta, lumilepardia. Ne on aika vekkuleita elikkoja, kantsii tsekata tää. Kertoo enemmän kuin meikäläisen tuhat sanaa.

http://www.youtube.com/watch?v=RiQcSIF3l9E&feature=related

Siisti otus kaikenkaikkiaan. Vaikka matkamme alkoi jo olla päätepisteessään, emme voineet poistua tästä vanhan luontodokkarifanin paratiisista näkemättä metsien kuningasta Otsoa. Otso oli vasta herännyt talviuniltaan ja hänen ulkonäkönsä oli hieman sekaisen aamukampauksen huomioiden jokseenkin pöllähtänyt. Mullaki ois jos ois pitäny vedellä hirsiä viime marraskuusta asti. Otso istui hangessa jalat sylissä, kuin suurempikin kalifi ja nautiskeli päivän viimeisistä auringonsäteistä. Aikamme tätä karvaturria katseltuamme päätimme, että oli aika lopettaa haahuili villieläinten keskuudessa ja lähteä kotia kohti.

 Lähdin siitä sitten kirjakauppaan lukemaan kirjaa ja juomaan kahvia. Illasta katsoin kaksi klassikkoa, The Night At the Roxbury ja My best friend's girl, ja totesimme että ensiksi mainitun elokuvan soundtrack on virheetön että toiseksi mainitun elokuvan päänäyttelijätär on hot. Nyt istun sohvalla, juon jäävettä ja päivitän blogiini päivääni murmelina. Loppuun tahtoisin lainata suurta lauluntekijää ja ystävääni Ice Cubea pienellä tekstinpätkällä,


                                        " I gotta say it was a good day"






Että joo,


                   Tämmöstä tänään.






N

Somewhere over the rainbow

Saavuin risteykseen. Neljä luotisuoraa tietä kohtasi toisensa keskellä tappavan tylsää maisemaa. Tuuli pyöritti kuolleita pensaita ja aurinko paahtoi suoraan yläpuolellani. Oli kuuma ja hikoilin. Päätin, etten lähde ainakaan takaisin samaa tietä jota olin kerran jo kulkenut. Bootsini olivat tiestä nousseesta pölystä mustana ja huomasin päässäni pitkään soineen sävelen vaihtuneen. Vaihtoehtona suoraan pohjoiseen jatkaminen oli jossainmäärin kyseenalainen. Enhän tahtonut jatkaa samaa tietä jota olin jo kulkenut vuosia, sillä tiesin mitä se toisi tullessaan. Päätin kääntyä vasemmalle. Puhdistin aurinkolasini ja jatkoin matkaani tulevaa auringonlaskua kohti päämäärääni ei missään.

Kukaan ei ollut kulkenut tätä tietä aikoihin. Hiekka oli vanhaa ja ajouralla olevat painanteet tasoittuneet. Kenkäni jättivät uusia jälkiä ensimmäistä kertaa aikoihin. Kaukana horisontissa saatoin erottaa todistuksia mannerlaattojen yhteentömäyksestä. Jossain syvällä sisimmissäni ollut rauhattomuus alkoi hiljalleen hävitä. Näkymä rauhoitti minua samalla tavalla kuin aina ennenkin.

Päätin etten jatkaisi matkaani enään tänään. Istuin tienpientareelle ja katsoin auringon tanssimista vuorenrinteillä. Oranssi vaihtui punaiseen ja punainen purppuraan. Juuri ennen auringonlaskua saatoin eroittaa väriyhdistelmän, joka oli sekoitus toivoa ja iloa. Yhtä helposti kuin aurinko aloitti tanssinsa, yhtä helposti se lopetti sen jättäen jäljelle vain mustan ja monotonisen tunnelman.

Sytytin savukkeen ja puhalsin savurenkaita ilmaan. Kivet selkäni takana painoivat. Vaihdoin asentoa ja käänsin katseeni kohti tietä jota päätin jatkaa kunhan olisin kerännyt matkalle vaadittavan motivaation. Makasin kuitenkin samalla tienpientareella seuraavat kolme päivää. Pilvet ehtivät tänä aikana tuoda paikalle kaksi sadekuuroa. En välittänyt, vaikka sade kasteli vaatteeni ja savukkeeni läpimäräksi. Ajattelin, että seuraava auringonpaiste kuivattaa ne kuitenkin.

Tämän kolmen päivän aikana ehdin kuitenkin ajatella kulkemaani matkaa. Tutkin muistojani ja huomasin kulkevani samaa tietä yhä uudestaan ja uudestaan. Matkallani olin nähnyt samanlaisia kyliä, ihmisiä ja maisemia eikä niistä mikään miellyttänyt minua. Harmaasta harmaaseen. Mietin mielessäni kuvaa, jonka olin nähnyt vuosia aikaisemmin jonkin huoltoaseman seinällä. Kuvassa miehellä oli vakavia paleltumia ympäri kehoa. Hän oli hyvin voimakasrakenteinen vanha mies. Osa sormista oli poissa ja toinen jalkakin oli amputoitu. Hymynkare hänen kasvoillaan oli ainut muistutus inhimillisyydestä. Mietin mikä hymyn aiheutti. Selvästikin hän oli tehnyt jotain, mikä vaati sitoutumista ja määrätietoisuutta. Tai ehkä se oli vain huonoa tuuria. Jatkoin matkaani mielessäni kohti paikkaa, josta olin sen aikoinaan aloittanut. Paikka oli pieni, mutta siellä olin kuitenkin kokenut olleeni turvassa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja katsoivat silmiin puhutellessaan. Nuoruudessani tunsin jokaisen tien ja ihmisen jota vastaan kuljin. Valehtelisin jos väittäisin asioiden olevan samoin. Jokin kuitenkin oli vetänyt tienpäälle. En ollut tehnyt mitään kehittävää aikoihin. Ajattelin mielessäni kokeilla samaa jossain toisessa paikassa. En vain tiennyt missä.

Heräsin kolmannen päivän aamuna auringonpaisteeseen. Kuulin taustalta auton lähestyvän. Nousin ylös ja kampesin itseni ojanpiennarta pitkin tienpientareelle ja nostin peukaloni pystyyn.

”Minne matka?”, parrakas mies kysyi minulta.

”Mitä noiden vuorten takana on?”, vastasin miehelle.

”Ei juuri muuta kuin metsää ja muutamia pahaisia kyliä. Maisema kyllä vaihtuu pirteämpään ja vehreämpään. Olen kuullut, että sieltä on löydetty kultaa, mutta en oikein jaksa uskoa huhuihin.”

”Ei sitä tiedä, jos ei koskaan uskalla yrittää?”

”Niin kai.”

Hyppäsin auton kyytiin, jatkoin matkaani ja hymyilin.

N

Intiaaninimeni Painii-Itsensä-Kanssa






Mietin hullun pitkään että mikä perkeleen synonyymi tuolle on. Mieleen tuli vain karhunpaini, mutta se ei kuullostanut nyt kovinkaan järkevältä. Mikä se on? Vai onko semmosta etes?


Asiaan.

Tämä loukkaantuminen on herättänyt aika paljon erilaisia ajatuksia elämästä. Ehkä siksi kun on ollut "aikaa" ajatella. Oon jo tovin, 6 vkoa, paininut omien tunnontuskieni kanssa aiheesta saamattomuus. Itseasiassa oikeastaan viimesyksystä asti. Mutta nyt tässä täydellisen tekemättömyyden pilvenhattaralla seilatessani oon alkanu asiaa pohtimaan melkein päivittäin. Tarkennettakoon, että varsinkin aamuisin. En ole nimittäin herännyt tämän vuoden puolella oikeastaan yhtenäkään aamuna kellonsoittoon. Se on melkomoinen muutos meikäläisen elämässä. Olen viettäny melkolailla rajoitettua urheilijanelämää verrattuna ikätovereihini siitä asti, ko oon ollu viistoistakesänen. Kesäsin on ollu reenia 2x/pvä, välillä töitä ja talvisin koulua, reissua ja lisää reeniä. Enkä vaihtais sitä mihinkään ikinä. Mutta se on aiheuttanu nytten tämmösiä tarpeettomia tunteita jotka ilmenee ittensä sättimisellä. Tuntuu siltä ko ei tee mitään yleishyödyllistä koko ajan aamusta iltaan, että olis jotenki huono ihminen. 

Asiaa hetken tuumattuani ajattelin, että ehkä asia onkin niin. Rakas isäni on aina toitottanu miten kovat jätkät herää kuuelta aamulla, lähtee töihin, tulee kotiin, tekee lumityöt ja lähtee rankamettään iltapuhteiksi. Sunnuntaina voi sitten nukkua vähän pitempään eli noin seittämään. Ite oon vötkynny sängyssä yhteentoista ja menny sitten tekeen aamupalaa ja lähteny koululle tahi sohvalle, ajankohdasta riippuen. Sitten oon tehny jossaki välissä vähän koulutehtäviä ja katellu sarjoja&lukenu netistä viihdyttäviä tekstejä yömyöhään. En oo muuten menny nukkumaan ennen kahtatoista viimiseen kahteen kuukauteen. En siis ole kehittänyt itseäni edes henkisellä tasolla kun se on ollut fyysisesti, jos ei mahdotonta niin ainakin haastavaa. Oon siis ollu patalaiska saamaton idiootti.

Sitten käytin aivojeni kriittiseen ajatteluun soveltuvaa kapasiteettia puolustaakseni itseäni ja tunteakseni itseni paremmaksi ihmiseksi ja ajattelin: Ehkä nyt on aika ottaa rennosti? Mulla ei tartte mennä minnekkään ennen puoli kolmea iltapäivällä. En voi aivan mahottomasti toistaseksi itseäni rasittaa eikä mulla ole muutenkaan oikein mitään sen kummallisempaa tekemistä. Oisko nyt aika ottaa itelle aikaa niiltä viikonlopuilta ko ei voinu nuorempana nukkua myöhään eikä lähteä kylile ko aamula oli reenit? Miksi minun pitäisi tehdä asioita niinkuin kunnon vanhan ajan ihmiset tekivät, eihän se ole enää nykypäivänä tarkoituksenmukaista/tarpeellista. Onko ainut syy siihen että tunnen itseni hieman jälkeenjääneeksi siinä, että vanhat ajat velvottaa minua siihen jollakin primitiivisellä asteella?

Näitä kysymyksiä pyöriteltyäni totesin tänä aamuna munakasta paistellesani että ei mulla ole mitään syytä potea huonoa omaatuntoa tekemättömyydestä niin kauan ko hommat tulee hoidettua. Nautin suunnattomasti laiskoista aamuista, kun voi kaikessa rauhassa tehä ja syyä aamupallaa. Ja siitä kun ei ole mikään kiire minnekkään. Ja se että tykkään siitä on ehkä tärkein asia. Mitä helevetin järkeä on semmosessa hommassa mistä ei voi nauttia täysin hengenvedoin. Tiiän etten voi jatkaa tämmösellä rytmillä kovinkaan pitkään enään. Ehkä nyt vaan on aika ottaa hieman lungimmin. Perkele, itellenihän elämääni petaan enkä kellekkään muulle. Tiiän myös sen että pystyn tekemään paljonkin töitä tavoitteiteni eteen ja että tuun vielä menestymään jossakin. 

Nih.

Olihan siitä filosofian kurssista jotain hyötyä. Hienon deduktiivisen päättelyketjun tuloksena todistin itselleni että on ihan ok ottaa rennosti, välillä vähän pidempiäkin aikoja. Tästä tulikin nyt niin hyvä fiilis että alankin samantien kirjottamaan englannintehtäviä, joiden deadline on kahen tunnin päästä, ja sen jälkeen paneudun matematiikan ihmeelliseen maailman. Se onki semmonen maailma mikä vaatii hieman syvällisempää pohdintaa. Ainut kanto kaskessani. Mutta kyllä minä perkeleeni kesytän ja peltoni raivaan,

Loppujen lopuksi.

N