Saavuin risteykseen. Neljä luotisuoraa tietä kohtasi toisensa keskellä tappavan tylsää maisemaa. Tuuli pyöritti kuolleita pensaita ja aurinko paahtoi suoraan yläpuolellani. Oli kuuma ja hikoilin. Päätin, etten lähde ainakaan takaisin samaa tietä jota olin kerran jo kulkenut. Bootsini olivat tiestä nousseesta pölystä mustana ja huomasin päässäni pitkään soineen sävelen vaihtuneen. Vaihtoehtona suoraan pohjoiseen jatkaminen oli jossainmäärin kyseenalainen. Enhän tahtonut jatkaa samaa tietä jota olin jo kulkenut vuosia, sillä tiesin mitä se toisi tullessaan. Päätin kääntyä vasemmalle. Puhdistin aurinkolasini ja jatkoin matkaani tulevaa auringonlaskua kohti päämäärääni ei missään.
Kukaan ei ollut kulkenut tätä tietä aikoihin. Hiekka oli vanhaa ja ajouralla olevat painanteet tasoittuneet. Kenkäni jättivät uusia jälkiä ensimmäistä kertaa aikoihin. Kaukana horisontissa saatoin erottaa todistuksia mannerlaattojen yhteentömäyksestä. Jossain syvällä sisimmissäni ollut rauhattomuus alkoi hiljalleen hävitä. Näkymä rauhoitti minua samalla tavalla kuin aina ennenkin.
Päätin etten jatkaisi matkaani enään tänään. Istuin tienpientareelle ja katsoin auringon tanssimista vuorenrinteillä. Oranssi vaihtui punaiseen ja punainen purppuraan. Juuri ennen auringonlaskua saatoin eroittaa väriyhdistelmän, joka oli sekoitus toivoa ja iloa. Yhtä helposti kuin aurinko aloitti tanssinsa, yhtä helposti se lopetti sen jättäen jäljelle vain mustan ja monotonisen tunnelman.
Sytytin savukkeen ja puhalsin savurenkaita ilmaan. Kivet selkäni takana painoivat. Vaihdoin asentoa ja käänsin katseeni kohti tietä jota päätin jatkaa kunhan olisin kerännyt matkalle vaadittavan motivaation. Makasin kuitenkin samalla tienpientareella seuraavat kolme päivää. Pilvet ehtivät tänä aikana tuoda paikalle kaksi sadekuuroa. En välittänyt, vaikka sade kasteli vaatteeni ja savukkeeni läpimäräksi. Ajattelin, että seuraava auringonpaiste kuivattaa ne kuitenkin.
Tämän kolmen päivän aikana ehdin kuitenkin ajatella kulkemaani matkaa. Tutkin muistojani ja huomasin kulkevani samaa tietä yhä uudestaan ja uudestaan. Matkallani olin nähnyt samanlaisia kyliä, ihmisiä ja maisemia eikä niistä mikään miellyttänyt minua. Harmaasta harmaaseen. Mietin mielessäni kuvaa, jonka olin nähnyt vuosia aikaisemmin jonkin huoltoaseman seinällä. Kuvassa miehellä oli vakavia paleltumia ympäri kehoa. Hän oli hyvin voimakasrakenteinen vanha mies. Osa sormista oli poissa ja toinen jalkakin oli amputoitu. Hymynkare hänen kasvoillaan oli ainut muistutus inhimillisyydestä. Mietin mikä hymyn aiheutti. Selvästikin hän oli tehnyt jotain, mikä vaati sitoutumista ja määrätietoisuutta. Tai ehkä se oli vain huonoa tuuria. Jatkoin matkaani mielessäni kohti paikkaa, josta olin sen aikoinaan aloittanut. Paikka oli pieni, mutta siellä olin kuitenkin kokenut olleeni turvassa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja katsoivat silmiin puhutellessaan. Nuoruudessani tunsin jokaisen tien ja ihmisen jota vastaan kuljin. Valehtelisin jos väittäisin asioiden olevan samoin. Jokin kuitenkin oli vetänyt tienpäälle. En ollut tehnyt mitään kehittävää aikoihin. Ajattelin mielessäni kokeilla samaa jossain toisessa paikassa. En vain tiennyt missä.
Heräsin kolmannen päivän aamuna auringonpaisteeseen. Kuulin taustalta auton lähestyvän. Nousin ylös ja kampesin itseni ojanpiennarta pitkin tienpientareelle ja nostin peukaloni pystyyn.
”Minne matka?”, parrakas mies kysyi minulta.
”Mitä noiden vuorten takana on?”, vastasin miehelle.
”Ei juuri muuta kuin metsää ja muutamia pahaisia kyliä. Maisema kyllä vaihtuu pirteämpään ja vehreämpään. Olen kuullut, että sieltä on löydetty kultaa, mutta en oikein jaksa uskoa huhuihin.”
”Ei sitä tiedä, jos ei koskaan uskalla yrittää?”
”Niin kai.”
Hyppäsin auton kyytiin, jatkoin matkaani ja hymyilin.
N
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti