Oksennus




Tästä piti tulla jotaki semmosta kehittävää. Ja ehkä varmaan tuleeki sitten joskus ajan saatossa. Sitten ko kattelee näitä vuosien päästä. Että mistä alotettiin ja mihin on tultu.


Tänään oli taas SEMMOSET PILEET.


Taino vähän tuntuu siltä että ne on yleensä semmosia. Mie en tiiä, vaan tiiänpä. Ei vaan oo sitä viilistä. Tuosa naapurisa assuu semmonen heppu jonka kanssa en tuu toimeen yhtään. Oon miettiny että mikä siinä mättää. Se jätkä jaksaa kirjottaa koulutehtäviä aamusta iltaan ja herätä aamulla aikasemminko kukkaan muu. Mutta ei kuitenkaan pärjää meikää yhtään paremmin koulusa. Mutta ainaki ekojen reenien perusteela laskee rumalla (oikeasti) tyylillään lujempaa ko mie.

(kirjotin tämän myöhemmin ko tuon alemman tekstin niin hypäkkää sinne ja tulkaa takasin. Niin tiiän mikä siinä mättää. Se jätkä tekee kaikkea semmosta mitä oisin ite joskus halunnu tehä. Taino ehken mie mutta isä. Se sannoo että kovimmat jätkät nousee aamulla ekana sängystä ja lähtee töihin. Ja mie oon aina sanonu että voi niitä tehä asioita erillä lailla ja menestyä. Mutta onko se sitten niin oikeasti? Itekkö en vielä ole mittään saanu aikaan. Merkinkummaa että tuommoset asenteet vaikuttaa meikään niin paljon. En ois ikinä uskonu. Mutta nykyään tiiän että kyllä ne kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikkeen löytyy syy ko kattoo vaan tarpeeksi syväle itteensä. Tää tulee toisen huikan jälkeen. Harvemmin meikää ärsyttää joku ihminen nuin paljoa mitä tuo. Mitenkä sitä pitäis suhtautua. Yleensä jos tuommosia ihmisiä tulee vastaan niin oon vaan lyöny liinat kiinni enkä ole pitäny mitään yhteyttä. Mutta nyt kun semmone asuu seinäin toisela puolela niin mitäs sitten?)

Otan hörpyn kaljasta. Corona on hyvää.


Ja oon vähän tipsy niinkö sanotaan täälä ameriikasa. Jos oisin kännissä niin en varmaan vois kirjottaa yhtään mitään. Mutta nyt on semmonen kiva fiilis että voi kirjotella mitä sylki suuhun tuo. Vähän niinkö nakkikiskan jonosa ko pittää kertoa elämänohjeita jollekki. Te, minun suhteellisen pieni lukijakuntani, tiedätte varmasti että mulla on tapana kertoa näitä elämänohjeita joskus joillekki. Sanoa mitä mieleen tulee. Oon monasti ihmetelly miksen oo ikinä saanu turpaan. Ois kyllä pitäny. Mutta ei ikinä.

Oon myös monesti ihmetelly minkä vuoksi meikälä on semmosia ystäviä joille voin kertoa kaikki mitä mieleen tulee

 (Elastinen&Timo pieni huijaus-Sinä. Albumilta E.T.T.E, kuunnelkaa).

Taino,

                en oo hirveän tarkasti aina valinnu kelle kerron omista fiiliksistä (ainoastaan tosiystävät kuuntelee/kommentoi). Aina ne on pitäny jollekki sanoa. JA varsinki jos oon hieman humalassa niin tulee avauduttua omista tunnontuskista vieläki enemmän. Ja se on aina helpottanu. Kotona opetettiin että pitää aina pystyä puhumaan kaikesta mikä mieltä painaa. Ja oon ihan perkeleen tyytyväinen siihen. Emmie tiiä miten sen ottasin jos ois jotenki toistenpäin opetettu. Joskus itkettää,

               "ja kyllä sen siinä vaiheessa viimestään iskee
                                      ko aikuset miehet aikuisten oikeesti itkee". 


       ja silti mulla on semmosia ihmisiä joille voin kertoa kaiken. Ja en oo välttämättä pitäny yhteyttä ees kaikkiin niin paljon ko ois tarttenu. Varsinki semmoseen jätkään jonka kanssa olin samala luokala koko yläasteen. Mutta on niitä monia muitaki. Te varmasti tiiätte kenestä mie puhun. Ja oon perkeleen ilonen.

Mutta täälä ko on niin se ei ookkaan aivan niin heleppoa. Ei voi mennä oksentaan kaikkia ajatuksia kaikile ja sekös meikäläisen pientä pääntä pyörittää ko myrsky tuuliviiriä. Ko se mennee minne sattuu eikä oikein tiiä että kuinka nopiasti pitäis pyöriä.

Mulla piti tehä tästä semmonen yleiskatsaus omaan elämään ja ajatuksiin mitä herää ko oon toisella puolela maapalloa enkä sielä missä tykkään olla. En sano vielä että tämä ois ollu huono ratkasu. Mutta ihmiselle joka on viettäny koko teini-ikänsä tien päällä tämä on ehkä tarpeeksi. Kuinka paljon mie arvostan sitä että saan täältä semmoset paperit misä lukkee että University of Alaska Anchorage? Tai kuinka paljon sitä arvostaa ne jokka niitä lukee?

Otan uuen huikan coronasta ja mietin uuelleen.


Niin, sanoin tuosa jossaki postissani että puhuisin koti-ikävästä. No tämä on nyt semmonen. Joku viksu sano mulle joskus että "kyllä kotona on ihmisen hyvä olla." Ei se ollu väärässä. Minkä nyt kukanenki kodikseen kutsuu, mutta kyllä mie piän semmosta paikkaa semmosena missä ihmisen on hyvä olla. Paikka missä tuntee olevansa kotona. Rutiineja. Ja semmosta mistä ittesä hyväksytään semmosena ko on ja semmosena missä pystyy toteuttaan itteään. Ainahan nuo ei kule käsi käessä, mutta sen takia voi aina ettiä itteään. Ja kyllä mie oon varmaan oman osuuteni siitä ettinnästä saanu. Mutta ko en oo varma. HAHA. Ja sehän tässä elämäsä onki niin mukavaa ko ei ikinä tiiä mitä seuraavan oven takana odottaa. Sain nimittäin tarjouksen muuttaa pohjoismaalaisten kanssa samaan kämppään. Samalla selviäis ongelma tuosta naapuristakin. Mutta aika monta mutkaa matkassa. Ja pakko myöntää, että onko niitten toisten ajatukset täysin epäitsekkäitä vai haluaako ne vaan yhen tyypin lissää jakamaan kustannuksia.

 (puhuin siis asiasta jo niitten kanssa n. 2kk takaperin)


Nyt pitäis keksiä joku kuva tähän mutta en kyllä tiiä ollenkaan että minkälainen. Jep, keksimpäs. Niin se meikälä mennee. Ko kirjottaa niin ajatuksia tulvahtelee mieleen. Tästä ois voinu tulla semmonen blogi missä oisin kirjottanu kaikesta mitä täälä tapahtuu, semmosina pintapuolisina raapasuina. Hauskaa ja hassua. Mutta mie en vaan ole semmonen. Siksi tämä on tämmönen. Ja niinkö kirjotin joskus aikasemmin, tämä on blogi mulle itele. Aattelin kirjottaa tään vaan sen takia että tuhannen vierailian rajapyykki saavutettiin. Ja tiiän etten oo ite tätä kattonu niin monesti. Heittäkää kommentteja. Mie piän keskusteluista.

N